31 - 7

Välierä: Roosters - Trojans

28.8.2016 – Helsinki, Brahe klo 15.30

31 - 26

Crocodiles - Trojans

19.8.2016 – Seinäjoki klo 18.30

22 - 37

Butchers – Trojans

13.8.2016 – Porvoo, keskuskenttä klo 15.00

28 - 25

Royals - Trojans

31.7.2016 – Vaasa, Kaarlen kenttä klo 14.00

39 - 0

Trojans - Saints

24.7.2016 – Turku, yläkenttä klo 16.00

Kim Wikström – tiedolla, taidolla ja tahdolla tuloksiin

19.02.2016 klo 11:10

Trojansin hyökkäyksen koordinaattori Kim Wikström on pitkän linjan valmentaja, jonka meriittilista on pitkä ja komea – mestaruuksia, maailmanmatkoja, maajoukkuetta, Tokiota, Tyresötä, Turkua. Mistä kaikki alkoi ja mikä ajaa Wikströmiä eteenpäin kohti entistä parempia suorituksia? Annetaan miehen itsensä kertoa.




Menossa mukana:
Credit24
Hae lainaa!

Käsipallokentiltä Vaahteraliigaan leikkimään QB:ta

Isäni on Hall of Fame -käsipallomaalivahti. Pienestä pitäen olen urheillut, palloillut ja kisannut. Käsipalloharrastuksen aloitin jo hyvinkin pienenä. Vaihto-oppilasvuotena, vaikka en siellä jenkkifudista pelannutkaan, syttyi kiinnostus lajiin. Kotiin tultuani päätin ottaa selvää voisiko Suomessa harrastaa kyseistä lajia – ja kyllähän sitä pystyi. Elettiin 80-luvun loppua ja Töölön Pallokentältä löysin yllättävän isojen yleisöjen edessä pelaavat jenkkifutisgladiaattorit. Oli Amerikkaa niin että riitti. Vau, tää juttu piti tsekkaa!

Käsipallotaustallani otin yhteyttä seuraan, ja vastaanotto oli varsin positiivinen. “Käsipalloilija? Sähän osaat heittää!” Niin osaankin mutta yhtä lailla osaan juosta, harhauttaa ja ottaa palloa kiinni. “Okei, okei. Hyvä, hyvä! Sä OSAAT HEITTÄÄ!” Minut istutettiin pelinrakentajan ruutuun. Mikäpä siinä, rooli kieltämättä houkutteli, mutta roolia enempää en juuri asiasta tiennytkään. Varsin äkkiä minulle kuitenkin kävi selväksi, että pikkupojasta asti heittämäni kymmenettuhannet käsipalloheitot eivät miltään osin edesauttaneet ovaalipallon nättiä lentämistä.

<iKuva: ©Kari Toivonen/Trojans


Olin opiskelija, asiasta kiinnostunut ja minulla oli aikaa. Ei muuta kun ostamaan palloja ja Kisahallin pressuun heittämään kunnes homma näyttäisi siltä, miltä sen telkkarista katsottuna kuuluikin näyttää. Olen pokannut EM-kultaa kakkospelinrakentajana 90-luvun puolivälissä, mutta muistan vahvasti, että koin QB-homman vaikeaksi, enkä saanut juuri mistään apua asioiden opetteluun. Minun oli siis opetettava itse itseni heittämään. Siitä hetkestä alkoi minun matkani jenkkifudiksen heittämisen ja pelinrakentajana pelaamisen maailmaan. Se matka on jatkunut kymmeniä vuosia, ja jatkuu edelleen.

Vahingossa valmentajaksi

Kuten monet hyvä asiat – sellaisetkin, jotka saavat isonkin roolin elämässä – valmentaminen alkoi minun osaltani vahingossa ja pyytämättä. Seurajoukkueeni Roostersin jenkkicoachi oli lähetty kotiin, ja joukkue oli lähdössä pelaamaan Eurobowl-ottelua Ranskan mestaria vastaan Pariisiin. Seuran vahvat tahot lähestyivät minua todeten: ”Sähän voisit Kimi kutsua pelit Ranskassa?” Emme voittaneet peliä, mutta homma meni aloittelijan tuurilla ihan ookoo. Kuitenkin makeinta oli, että syntyi palo. Tämä oli siistiä. Tätä haluan tehdä. Ei muuta kun kypärä narikkaan ja pilli suuhun.

X ja O -savotta

Minusta oli tullut valmentaja. Mitä minä siitä tiesin? En yhtään mitään. Olin perinyt Suomen kovimman jengin, mestarijoukkueen. Kaikki osasivat pelata, useimmat olivat maajoukkuekundeja ja jotkut olivat jopa nähneet ammattilaiskentät. Olin nuorempi kuin moni valmennettavani, enkä missään nimessä ollut lajitietotaidoiltani lähellekään joukkueemme osaavin. Duunini oli lähinnä olla sössimättä heidän juttuaan. Minun piti nopeasti hankkia rooliin riittävä minimiosaaminen. Alkoi minun valmentajankouluni.

<iKuva: ©Kari Toivonen/Trojans


Opiskelin. Luin kaikki kirjat mitkä käsiini sain. Valitettavan vähän niitä 90-luvun puolessa välissä oli. Videoita tippui postilaatikosta Pontellilta joka viikko. Kaikki katsoin ja yritin piirtää itselleni ymmärrettävään muotoon auki.

Kyselin, kuuntelin, sovelsin ja opin. Hain tietoa, ja isosti. Opettamisen taitoon liittyviä asioita en osannut arvostaa, enkä sen vuoksi opiskellakaan, mutta näin taitaa valmentaminen monilla alkaa. Tiedolla haetaan itsevarmuutta, tiedolla rakennetaan valmennusidentiteetti. Tiedon uskotaan olevan se tekijä, joka erottaa pelaajan ja valmentajan. Se jokin, joka tekee valmentajasta valmentajan. Näin oletin minäkin.

Kokemuksia, voittoja, mestaruuksia

Olen saanut seistä voittavan joukkueen sivurajalle huomattavasti useammin kuin häviävän. Olen voittanut Suomen mestaruuksia Roostersissa montakin. Olen saanut valmentaa Ruotsissa korkeimmalla sarjatasolla ja valmentaa myös vieraan maan maajoukkuetta.

Olen osallistunut EuroBowl-peleihin, muutaman voittanutkin, vaikkakaan en yhtään kokonaista turnausta. Vien hautaani asti muiston urheilumiraakkelista, jossa joukko ainutlaatuisia Suomi-poikia yhdessä päätti olla antautumatta ja käänsi mahdottomalta näyttäneen finaalipelin Saksaa vastaan vuoden 2000 Euroopan mestaruudeksi. Sen ottelun muisteleminen vetää edelleenkin ihon kananlihalle, enkä usko, että olen tuon tunteen kanssa ihan yksin. Se mestaruus oli ainutlaatuinen.

Olen nähnyt kasvoni Tokion stadionin jättivalotaululta. Olen saanut seistä kentällä, kun Brett Favre saapuu huddleen kutsuakseen heittopelin Green Bayn 7 vs 7 -sessiossa. Olen saanut paikan päällä nauraa Mike Holmgrenin upealle tilannekomiikalle. Olen saanut valmentajana tuntea kuinka iso juttu jenkkifudis on lajin emomaassa Texasissa. Olen oppinut ymmärtämään, että japanilainen hyökkäyksen linjamies nyökkäilee ymmärtävänsä kysyinpä häneltä mitä vain. Olen valmentanut kanadalaisten ammattivalmentajien kanssa mielestäni kasvojani menettämättä.

<iKuva: ©Kari Toivonen/Trojans


Olen seissyt ja videoinut muutaman metrin etäisyydeltä NFL Combineen valmistautuvia yliopistokundeja Chris Weinken vetämissä treeneissä. Olen saanut syödä proteiinisaantiin keskittyvästä pitkästä pöydästä IMG Akatemian 300 hehtaarin kokoisella urheilun tähtitehtaalla. Samaisessa paikassa olen saanut tökkiä tohtoritason aivoja, jotka työkseen miettivät, miten tennispelaaja Maria Sharapova saadaan pelaamaan korkeimmalla mahdollisella psyykkisellä tasolla turnauksesta turnaukseen. Hurja lista. Kaiken tämän olen jenkkifudisvalmentajana saanut kokea. Ei hassumpi seuraamus tarinasta, joka alkoi, kuten sanoin, puolivahingossa.

Mitä olen tänään? Mitä olen oppinut?

Mites ne X:t ja O:t tänään taittuu? Hyvin. Itse asiassa omasta mielestäni paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Seisonhan minä, aivan kuten kaikki muutkin, valtavan tiedon valtameren reunalla. On EPSN Playeriä, on GamePass 22 View:ta, on satoja blogeja, on YouTube-kanavaa – kaikki valmiina suoltamaan jenkkifudista asiasta kiinnostuneille. Yhdenkään motivoituneen valmentajan ei pidä jättää tätä mahdollisuutta käyttämättä. Edes laiskuuden ei pitäisi olla este, onhan tuo tieto nykyään niin helposti saatavilla.

<iKuva: ©Kari Toivonen/Trojans


Itse huomaan kuitenkin olevani tältä osin muuttunut. En enää asennoidu tietoon kuten ennen. Oikeat vastaukset ovat menettäneet uskottavuutensa, niin myös sellaisista saarnaavat. Yksiselitteisen ylivoimaisen hyökkäysfilosofian metsästämisen olen jo kauan sitten lopettanut. Huomaan tänä päivänä lähestyväni lajia – tietoa väheksymättä – korostuneesti taidon kautta. Miten saan yksittäiset pelaajat niihin tilanteisiin, joissa heidän taitonsa parhaiten mahdollistavat isojen pelien tekemisen? Juuri näillä isoilla, yksittäisillä peleillä, jotka ottelussa joko tehdään tai jätetään tekemättä, viime kädessä jenkifudismatsit voitetaan tai hävitään. Tieto, taito, tahto ja tilaisuus.

Miksi comeback seuravalmennuksen pariin? Näin olen sen itselleni selittänyt. Haluan altistua ihmisille, ja viettää aikaa pelaajien kanssa pidemmällä aikavälillä. Haluan yhdessä pohtia, mihin kukin urheilija voisi ajan kanssa, täysillä sitoutumalla, tuella ja opastuksella itseään kehittää. Se on se juttu, joka minua tänäkin päivänä valmennuksessa eniten kiehtoo. Juuri sitä olen tullut seuravalmennuksesta hakemaan.

Kiitos Trojans tästä mahdollisuudesta – Let’s Grind and Shine!

Kim Wikström